Kollektiivinen stressi

Kollektiivinen stressi – kun koko työyhteisö hengittää samaa painetta. Olen viime kuukausina käynyt monia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka ovat eläneet muutosneuvottelujen arkea. Moni ajattelee, että muutosneuvottelut ovat ajallisesti rajattu ilmiö, mutta todellisuudessa muutoksen tunnekuorma kestää paljon pidempään. Se alkaa jo ennen virallista päätöstä, kun ilmassa on huhuja, arvailuja ja sanoittamatonta jännitettä. Se jatkuu neuvottelujen aikana, jolloin epätietoisuus, pelko ja toivo vuorottelevat. Ja sen jälkeen, kun pöly laskeutuu, tunnekuorma jää elämään: osa saa lähtöpassit, osa jatkaa, mutta kaikilla on jotain käsiteltävää.

Työyhteisöissä kohdataan yhä useammin myös tilanteita, joissa vaatimukset kasvavat, resurssit vähenevät ja työn suunta muuttuu. Talouspaineet, henkilöstövaihdokset, jatkuva kiire ja epäselvät roolit kuormittavat arkea ja hämärtävät yhteistä suuntaa. Eipä siis ihme, että raskaita tunteita riittää sekä yksilöissä että yhteisöissä.

Stressi mielletään usein yksilötason kokemuksena, mutta todellisuudessa se on myös hyvin yhteisöllinen kokemus. Koko työyhteisö alkaa hengittää samaa painetta.

Paineen alla organisaatiot alkavat usein painottaa "high performancea"– tavoitteita, tehokkuutta ja tuloksia, kuten Panu Luukka kirjassaan Tulevaisuuskyvykäs organisaatio tuo esille.
"High performancen" vastapainona tarvitaan ehdottomasti "high carea "– välittämistä, luottamusta ja inhimillisyyttä. Ilman välittämistä tehokkuus helposti muuttuu kollektiiviseksi kamppailustressiksi – selviytymistaisteluksi, jossa energia kuluu sopeutumiseen, ei uudistumiseen.

Voisiko stressiin suhtautua toisin? Reagoimisen sijaan oppia tunnistamaan, mitä se haluaa meille kertoa?

Olen opiskellut ja hyödyntänyt valmennuksissaniHOT (Hyväksymis- ja omistautumisterapiaa) -taitomenetelmää. Sen ytimessä on ajatus siitä, että stressi ja erilaiset haasteet voidaan kohdata uteliaasti ja arvojen suunnassa:

✅ Tunteiden näkyväksi tekeminen – puhutaan ääneen siitä, mitä koetaan.
✅ Hyväksyntä – ei syyllistetä, vaan todetaan: "Näin meillä nyt on."
✅ Arvoihin palaaminen – mikä on meille tärkeää juuri nyt?
✅ Pienet, arvojen mukaiset teot – askel kerrallaan eteenpäin.
✅ Yhteisöllinen palautuminen – hetket, jotka keventävät ja luovat yhteyttä.

Kollektiivinen stressi ei katoa sillä, että jokainen puristaa yksin hampaansa yhteen.
Se vaatii yhteistä pysähtymistä, sanoittamista ja uuden suunnan löytämistä.

Miltä teillä tuntuu juuri nyt – onko stressi yksilöiden harteilla vai koko yhteisön ilmassa?